*

JennyRostain Naisen suusta

Kun lapsen sydäntä riipaisee niin kipeästi, että lapsi haluaa kuolla

  • Kiusaamisen lapsiuhrit maksavat aikuisten välinpitämättömyydestä kalliin hinnan
    Kiusaamisen lapsiuhrit maksavat aikuisten välinpitämättömyydestä kalliin hinnan

Suomessa on 550 200 peruskoulun oppilasta. Heistä noin kymmentä prosenttia (10%) kiusataan jatkuvasti. Se tarkoittaa noin kahtakymmentäkolmea kiusattua lasta per koulu. Siis kaksikymmentäkolme (23) lasta, jotka eivät ole turvassa kouluissamme.

 

Kun olin ala-asteella minua kiusattiin ensin punaisesta tukastani ja sitten lihavuudestani. En toki syytä kiusaajiani vääristä havainnoista, sillä olin punatukkainen ja ylipainoinenkin, mutta niin oli moni muukin ikäiseni lapsi. Se mikä minut erotti noista muista lapsista kiusaajien silmätikuksi oli herkkyyteni. Itkin, kun minulle naurettiin ja sulkeuduin, kun päälleni syljettiin. Muitakin ehkä yritettiin kiusata, mutta tuloksetta, sillä heidän kuorensa oli minun kuortani kovempi.  Ja tuota piirrettä – minun herkkyyttäni – kiusaajani käyttivät hyväkseen.

 

Ei mennyt montaa vuotta, kun aloin koko koulun ihmetykseksi laihtumaan. Laihduin nopeasti ja aloin mahtua jo normaalikokoisiin nuorten vaatteisiinkin. Näyttäydyin 9-vuotiaalta onnistujalta – olinhan saavuttanut sen, mihin muut lapset pystyivät ilman ongelmia – olemaan hoikka. Sisälläni kyti kuitenkin tuskaisuus – kipu, jota kutsuttiin myöhemmin nimellä anorexia nervosa ja vakava masennus. Kiusaamiseni puhkaisi minussa syömishäiriön – vakavan sairauden, johon olin vuosia myöhemmin kuolla.

 

Ennen kuin olin alkanut laihtumaan oli minussa tapahtunut muutos. Kiusaamiseni oli saanut minussa aikaan itsetuhoisia piirteitä. Joskus kynsin vatsaani vertavuotavia haavoja tai yritin saksilla leikata läskini kokonaan pois. Eristäydyin muista lapsista ja aloin välttelemään liikuntatuntien pukukoppeja, kerhoja ja tapahtumia. Vaikka rakastin liikuntaa harrastuksena, aloin välttelemään paikkoja, joissa minua verrattaisiin fyysisesti muihin. Tiesin olevani erilainen – erilainen, eli lihava. Ja tuosta erilaisuudestani sain kuulla päivittäin koulun käytävillä, kun kiusaajieni huudot kaikuivat koko koulun korville.

 

Eräänä iltana, kun vanhempani olivat jo nukkumassa, hiivin salaa vessaan ja kumosin purkillisen lääkkeitä alas 8-vuotiaan ala-astelaisen kurkustani – halusin kuolla. ”Enää minun ei tarvitsisi mennä kouluun ja kuunnella kiusaajieni ivallisia nauruja”, ajattelin – ”Enää en olisi lihava”.  Tuo lääkepurkki, jonka olin tyhjentänyt, oli onnekseni täynnä fluoritabletteja ja ainoa, mitä lääkkeistä minulle koitui oli vatsanväänteitä. Mielessäni oli kuitenkin tapahtunut jotain, joka vaikutti minun koko elämääni. Kiusaajani olivat saaneet minut uskomaan, etten ollut mitään, enkä kukaan, enkä kelpaisi mihinkään.

 

Kun lapsi ajattelee haluavansa kuolla, koska häntä kiusataan koulussa, on pienen ihmisen mielessä ehtinyt tapahtua jo jotain vaarallisen peruuttamatonta. Lapsen luottamus on rikkoutunut. Usko kouluun ja sen turvaan on kadonnut. Lapsi on menettänyt toivonsa siitä, että vanhemmat voisivat vaikuttaa kiusaamisen puuttumisellaan. Pieni ihminen on mennyt rikki. Eikä kiusaamisen tarvitse johtaa itsetuhoisuuteen – rikki sitä on vähemmälläkin.

 

Mietin itseäni tuolloin ala-asteella. Olisiko minua voitu auttaa? Ehkä– jos vain olisin uskaltanut puhua ääneen. Mutta minä pelkäsin ja häpesin. Häpesin itseäni, kokoani, herkkyyttäni ja sitä, etten kelvannut muille. Pelkäsin, että jos puhuisin, minua kiusattaisiin vieläkin enemmän. Anoreksia oli ainoa tieni ulos tuolta koulukiusatun kivusta ja se tie oli johtaa minut lopulta kuolemaan ennen rippikoulua.

 

Jos pienen ihmisen sydäntä riipaisee niin, että hän haluaa kuolla, olemme me aikuiset tehneet ison virheen. Me olemme vastuussa sen seurauksista.  ”Lapset ovat lapsia”, sanotaan – mutta he ovat ennen kaikkea vanhempiensa lapsia. He ovat meidän kasvatuksemme varassa – vain me voimme lopulta opettaa, mikä on oikein, ja mikä väärin.

 

Minun tarinani ei ole harvinainen, eikä aika ei ole poistanut tätäkään ongelmaa. Päinvastoin – maailma on muuttunut vain julmemmaksi ja välineitä kiusaamiseen on tarjolla entistä enemmän. Nyt kärsijöinä vuorossa on meidän lastemme sukupolvi – mutta vain, jos me vanhemmat sallimme sen.

 

Kun kirjoitan tätä tekstiä, Suomen kouluissa kiusataan n. 55 000 lasta. Oman lapseni ala-asteella kiusataan parhaillaan. On korkea aika, että se loppuu. Koulukiusaamista ei kukaan meistä voi enää sallia. Sen pitää loppua nyt! 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

9Suosittele

9 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Käyttäjän jakerajaaho kuva
Jarkko Raja-aho

Kiitos kirjoituksesta, aihe on todella tärkeä. On käsittämätöntä että nykyisellä maailman ajalla moista vielä tapahtuu. Kun nyt puututaan jo ihmisten vääriin mielipiteisiinkin rangaistusten uhalla niin tässä olisi konkreettinen esimerkki todellisesta ongelmasta.

Sekä fyysinen että henkinen kiusaaminen pienen ihmisen kohdalla on todellinen oikeusmurha.

Ville Valkama

Ansaitsisi noston näkyville tämä Puheenvuoro.

Käyttäjän magi kuva
Marko Grönroos
    «”Lapset ovat lapsia”, sanotaan – mutta he ovat ennen kaikkea vanhempiensa lapsia. He ovat meidän kasvatuksemme varassa – vain me voimme lopulta opettaa, mikä on oikein, ja mikä väärin. ... Nyt kärsijöinä vuorossa on meidän lastemme sukupolvi – mutta vain, jos me vanhemmat sallimme sen.»

Nähdäkseni tämä perustuu virheelliseen käsitykseen kasvatuksen merkityksestä. Vanhemmat voivat kyllä opettaa lapsille erinäisiä tiedollisia asioita ja vaikuttaa paljon siihen, miten lapset käyttäytyvät kotona. Kasvatuksella ei kuitenkaan nähtävästi ole juuri mitään merkitystä lasten keskinäiseen käyttäytymiseen esimerkiksi koulussa.

Käytännössä kiusaamisen vastaiset keinot eivät siis lähde vanhemmista tai kasvatuksesta vaan siitä, miten kouluissa kyetään vaikuttamaan oppilaiden ryhmädynamiikkaan. Opettajien ehkä tärkein vaikutuskeino on siinä, miten he nostavat oppilaita luokan huomion kohteeksi. Toki rangaistuksetkin voivat toimia joissain tilanteissa, mutta sellaisilla on usein tapana kiertää takaisin.

    «On korkea aika, että se loppuu. Koulukiusaamista ei kukaan meistä voi enää sallia. Sen pitää loppua nyt!»

Tästä aiheesta kirjoitetaan toistuvasti tuomiten kiusaaminen jyrkästi ja aina vain jyrkemmin, mutta ei ehdoteta oikeastaan mitään ratkaisuja. Ongelman tiedostaminen on toki ensimmäinen askel ja sikäli kirjoittaminen on hyvä muistutus ongelmasta, mutta tässä kaivattaisiin jotain käytännön ratkaisuja.

Ongelma on oikeasti tosi vaikea, juurikin koska kasvatuksella ei voi vaikuttaa siihen juuri mitenkään. Osin n-vuotiaat kiusaavat n-1-vuotiaita, koska n+1-vuotiaat kiusaavat n-vuotiaita. Osin taas kiusataan, koska lapset keksivät ihan itsestään aina uudelleen että kiusaaminen on kivaa ja toimivaa. Kiusaaminen todellakin on kivaa ja nautinnollista, koska se taitaa olla osa lasten kuten meidänkin ohjelmointiamme. Kulttuuri tukahduttaa näitä epäsosiaalisempia käyttäytymismallejamme, mutta lapsillapa se kulttuurin omaksuminen on vasta aluillaan. Aikuiset epäilemättä yrittävät vaikuttaa lapsiryhmiin ja pakottaa sääntöjä, mutta valitettavasti lapset ovat omissa ryhmissään kotikentällään, kun me taas yritämme sörkkiä jotain tajuamatta mistään mitään.

Ajattelisin, että keinot lähtevät juuri opettajan roolista ryhmän ohjaajana. Kiusaamisen yhtenä päämääränä on näyttää kiusatuille paikkansa ryhmän pohjalla tai jopa savustaa siitä ulos. Niinpä yksi vaikutuskeino voisi olla ryhmän tekeminen kiusatuista riippuvaksi, esimerkiksi luokkien välisessä kilpailussa. Itselläni oli tästä aikoinaan koulussa joitain kokemuksia, esimerkiksi kun liikunnan opettaja määräsi säännön, että pelijoukkueessamme vain minä sain tehdä koreja.

Toisaalta kiusaamisella pyritään assimilaatioon, että kaikki käyttäytyisivät ja olisivat melko samalla lailla. Siinä voisi ajatella keinoja, joilla ryhmää palkitaan ryhmän sisäisestä erilaisuudesta, siltä osin kuin se on kiusaamisen kannalta merkittävää. Kun samanlaisuus harmittomissa asioissa ja erilaisuus kiusaamisen kannalta merkittävissä asioissa nostetaan ryhmän identiteettisymboleiksi, voisi tämän ajatella ohjaavan sitä, mistä asioista toisia kiusataan.

Tällaiset keinot ovat toki vaikeita, koska lapset eivät ole aivan tyhmiä ja opettajat eivät sinällään kuulu oppilasryhmiin. Kiusattujen lelliminen tekee heistä lellikkejä, jotka ovat eräänlaisia ryhmäpettureita, mikä taas huonontaa heidän asemaansa.

Yleisemmällä tasolla kyse olisi siinä, miten ryhmän sisäistä kilpailua vaimennetaan saamalla oppilaat yhdistettyä yhteiseen tavoitteeseen pyrkiväksi tiimiksi. Se voi toki olla vaikeaa ja opettajat, jotka siihen kykenevät, ovat harvinaisia.

Tässä siis vähän tällaista brainstormausta aiheesta.

Käyttäjän jormanordlin kuva
Jorma Nordlin

Muistan erään pienen ala-astelaistytön tapauksen 80-luvulta. Hän teki itsemurhan, taustalla oli kiusaamista ja muita ikäviä asioita. Erityisesti tapaus jäi mieleeni siitä miten oudosti ympäristö reagoi. Koulussa asia muuttui tabuksi saman tien. Ne järkeviltä kansankynttilöiltä ja esikuvilta vaikuttaneet opettajat menettivät uskottavuutensa. Yhteisö vaikeni aiheesta. Jokunen negatiivinen kommentti tytöstä joskus kuului.

Kiusaamistapauksissa lapset oppivat yhteiskunnan todelliset kasvot. Yhteiskunnassa voi käyttää valtaa ja hyötyä häikäilemättömästi toisten kustannuksella, kun vetelee oikeista naruista. Säännöt eivät toimi välinpitämättömyyden vuoksi.

Tätä sitten jotkut lapset käyttävät aikuisenakin hyväksi. Lapsena opitaan miten avuton yhteiskunta onkaan ja ihmiset ovat vailla suojaa.

Käyttäjän ilkka07kiviniemi kuva
Ilkka Kiviniemi

Tämä aihe on ikuinen ja ongelma hyvin tunnettu. Lapsia on niin moneen lähtöön ja pikkuvanhat lapset osaavat puhua aikuista matkien. Silti he eivät ole lähelläkään aikuista henkiseltä tasoltaan. Onhan se mukavaa kuulla totuuksia lapsen suusta, mutta muutakin sieltä usein tulee. Aina ei ymmärrä että miksi, en ymmärtänyt eilen enkä tänään uimahallilla kun lapsi halusi jotain ja itkee melko äänekkäästi. Eilen vaatimus oli korvatipat, kaiketi mies seurana oli hänen isänsä. "Minä haluan korvatippoja" kuului itkun kera ja he olivat menossa uimaan, eivät tulossa pois. Mitä lapsi haluaa kiusatessaan ja vaatiessaan, tietääkö pieni ihmisen alku itsekään. Etsiikö ainoastaan hyvän olon tunnetta itselleen, vai huomiota ja rakkautta toisilta, vanhemmiltaan. Ja kun lapset eivät usein edes ymmärrä mitä tekevät tai aiheuttavat teoillaan toisille. En ole enää lapsi eikä minun aikanani ollut näin paljon viihdettä sekoittamaan pienen ihmisen puolustuskyvytöntä päätä. Aivot eivät vain riitä käsittelemmän tätä kaikkea informaatiota, ainoastaan kopioimaan sen. Ja puheissa sekä käytöksessä vilisee näitä television, videoitten antamia vinkkejä.

Toimituksen poiminnat